Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, — jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, — Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.
Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon Clélie -teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuin Cléliessä niteitä.
Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan maailman suurimman kuninkaan. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.
Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän suureksi valtiaaksi suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:
"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"
Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, — valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, — hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!
Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.
Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.
Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.
Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, — taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.