Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.
"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.
"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.
"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.
"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."
"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur. Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."
"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani…"
"Mitä niin?"
"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."
"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.