— Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, — suunnitteli muskettisoturi; — panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle… mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä, mordioux, sillä tässä piilee juonta!
Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.
"Miksi?" kysäisi kuningas.
"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.
— Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, — ajatteli d'Artagnan.
Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.
Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.
"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.
"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."
Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.