"Se näytelmä on Molièren, ja hän ei saanut suinkaan väärin kiitosta kuulla koko hovin; tuo nimi kuuluu kukaties viel' yli Roomankin, ja kovin halusta suon sen: siin' on mies!"
Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.
Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että Molière oli mies kerrassaan — mutta vaatturit mittausapulaisena, jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin ilvehtijäksi.
Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi, pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan Tuhannen ja yhden yön ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.
Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei enää lykkäytyisi pitkällekään.
Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen tehokkaammin.
Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että Fouquetin kanssa.
Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi sanoen:
"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."
Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.