Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken — tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, — lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.
"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."
"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."
"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."
"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."
"Mikä siis, sire?"
"Nöyryytys."
"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"
"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä mahtimies…"
"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.