"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee minulta varastamillaan varoilla… Mutta minä muutankin moisen häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle, että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan säilyttävät sen muistissaan."
"Oi, teidän majesteettinne…"
"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?" kivahti Ludvig.
"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."
Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.
"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne, uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on tehnyt. Ja te, mademoiselle, — oh, se ei käy pitkälliseksi, — suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."
Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen, jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.
"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No, sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"
"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija; "pelkkä luottamuksen väärinkäyttö…"
"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä annettavina hänelle", lausui kuningas.