222.
Mustasukkaisen vimmaa.
Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.
Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.
Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.
Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti, jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa ympärilleen.
Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.
Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja riemuitsi lähestyvästä myrskystä.
Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.
"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti herttaisesti.