Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.
"Ei mikään", virkkoi hän.
"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."
"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee mitään."
Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän perässään.
Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.
Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja la Vallièren välillä puistossa, — että siitä oli johtunut epäsopu ja että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.
Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi; vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:
"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."
Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.