Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta vihlomista.
Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen. Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle, voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja nukahti.
Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä kupukatossa, — synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.
Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen. Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän vaipuessa pois sen turvista.
Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus, ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita, samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua, joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä häämöittää kaivon pohjalle.
— Näen hirmuista unta! — ajatteli Ludvig. — On aika havahtua. Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen tietoisuus on sammuksissa.
Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.
Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.
Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.
Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle: