Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:
"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"
"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."
"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.
Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä vastata sanaakaan.
Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan, ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri, kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin ajan.
Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha yrittää särkeä, — jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.
Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.
— Tulee hetki, — ajatteli hän —, jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.
Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.