"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."
"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä räpäyttämättä.
"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."
"Minä tahdon! Kuuletteko?"
"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"
Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti, jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää kuulunut.
Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen, järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta herraansa vastaan.
Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet heitä vahvemmat?
Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.