Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset, kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.
"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."
Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.
225.
Fouquetin varjo.
Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu, ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä, milloin suuret tilanteet sitä vaativat.
— Kas niin, — tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, — tässä olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne, monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, — jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?
Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan (sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies. Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.
— Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, — tuumi d'Artagnan, — on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä. Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei, mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa, väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan, saan kiittää onneani.
D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia haivenia viiksistään ja lisäsi: