"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, mordioux, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"
Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.
"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Muskettisoturin saarna, monseigneur."
"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."
"Kukaties."
Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:
"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"
"Niin, tosiaankin!"
"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."