"Olkoon menneeksi, monseigneur."
"Herra d'Herblay, — sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."
"Minä toimitan hänet luoksenne."
D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.
Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, — niin yletön oli hänen ihmetyksensä.
"Aramis!" huudahti hän.
"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.
"Täällä?" änkytti muskettisoturi.
"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."
"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.