Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä katseensa alas.
Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten luo.
Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana. Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.
De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen. Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen, saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.
Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar, kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin muutkin.
Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.
Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi niinikään osattomalle Montalaisille:
— Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei meitä unohda?
— Hoo, varmastikin! — vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.
Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan: