"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii häpeänsä täyttyä."
Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä ilmassa.
Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.
"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän, säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."
Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.
"Ette vastaa mitään?"
Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen silmissään.
"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa pelastaa teidän henkenne."
"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni, mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."
Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.