"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.
"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.
Kuningas tarkasteli koruja.
"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia. Tekotapa on hyvin hieno."
"Hyvin hieno!" toisti Madame.
Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten. Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta. Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän ritareilla.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas, "niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset: luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."
Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle aavistelulleen.
Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:
"Uhkeita!"