Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.
Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.
"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta ystäväänne?"
"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä kostoa janoten.
"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.
Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.
"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt hirveästi kärsiä!"
Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.
Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden todistajaksi osumista.
"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.