"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"
Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.
"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"
Ovi avautui.
229.
Kuninkaan kiitollisuus.
Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.
"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan Fouquetin.
"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.
Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista käsivarsistaan.