"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat Ludvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi vapauttanut herra d'Herblayn."
Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.
"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa. Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa, rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"
Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa. Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa, ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:
"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"
"Minä en käsitä teitä, sire."
"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"
"Bastiljissa, sire."
"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"
"Se on totta, sire."