"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."
Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.
"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"
Filip jatkoi:
"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"
"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."
"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan kerjuun varjolla, niin…"
"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.
"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja juonien punojat."
Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa, aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.