"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui halleissa."
"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.
"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin, Vallière muistuttaa tuota tyttöä."
"Joka sai pojan, eikö niin?"
"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti, herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän poikanne, häh?"
"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."
"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan nyrpeillään?"
"Paremmin, monseigneur, — pysytään erossa."
"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas, antakaa hänet minulle."
"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä…"