"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin hiljaa takaisin.
"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki", jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei toivomuksenne toteudu."
Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja sanoi yhtä ripeästi:
"Minä toivoin jotakin, monseigneur."
Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa. Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.
"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.
"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"
" Pardieu, johan sen sanoin!"
"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."
Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.