"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän jokseenkin hiljaa.
"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan…"
"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.
"Oi, monsieur… voitteko sitä uskoa?"
"No niin, mordieu!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."
Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:
"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki menetettävissä, — paha kyllä silloin!"
"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"
Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat, tyynet kasvot.
"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."