"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.
"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee mitä hän tahtoo."
"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.
"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani. Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."
Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla katseella.
Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.
Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:
"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että olen hankkinut hyvän tarjokkaan."
"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."
"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei, nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi, ettet palvelisi kuningasta."