Hopealautanen.
Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.
He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.
Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.
Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.
Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, — hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.
Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.
Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.
"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."
"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."