"Minkätähden?"
"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."
"Kariko?" kysyi Atos.
"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, — vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."
"Entä sitten?"
"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun — uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."
"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.
"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"
"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.
"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.