"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."
"Ja sitten?"
"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."
"Oh!… Mutta ne kaksi matkustajaa?"
"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."
"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"
"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."
"Kuvernöörikö?"
"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."
"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta. Menkää."