"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."
"Ennen kaikkea, — oi, kyllä!"
"Ja että kutsuisit minut."
"Oh, heti paikalla."
"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"
"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin… entiseen aikaan!"
"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."
"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."
Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.
Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.