Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.
Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.
"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"
"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.
"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."
"Minua?" lausui Grimaud.
"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.
"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"
"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.
"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."