"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."
"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."
"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.
Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.
Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.
Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.
Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.
Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.
Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.
Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.