240.
Naisten parissa.
D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:
"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.
Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan — todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun — ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.
Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.
Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.
Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.
Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, — kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.