Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.
"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."
"Keltaisia!"
"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."
"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset — nämä säveät kyyhkyset — kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.
Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:
"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"
"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.
"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."