"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi. "Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän tekemästä häntä onnelliseksi."
Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.
"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka sotaan, jossa hän saa surmansa."
Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.
"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet tappanut; se on kamala teko."
Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.
"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"
D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:
"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."
Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri kun kuningas ilmestyi toisesta.