"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, — sinä ihan tukehdut."
"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.
"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.
"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.
Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa. Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:
"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö älkääkä ajatelko lähteä mukana."
Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana almuna onnettomuudelle.
Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin; Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.
Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa, Fouquetin viimeisen suudelman.
Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.