242.
Colbertin vaunuissa.
Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa. Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet päätyä Nantesiin ennen häntä.
Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla. Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.
— Kas vain! — tuumi d'Artagnan; — vanha herttuatar ei ole ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta mitään hyvää.
Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.
Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän vilkkaana.
Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:
"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"
"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa kuninkaan todellisia etuja."