"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella, esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"
"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän. Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi ensiksi ehtii haaksirikkoon."
Fouquet tarttui Gourvillen käteen.
"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta: 'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."
Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla Nantesiin saakka.
Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti keräytyä ympärille.
Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun vihollisensa. Colbert oli saapuvilla — sitä pahempi Colbertille.
Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella korskealla silmien siristyksellä.
"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"
"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.