D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, — se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.
Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.
Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.
D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.
Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.
— Mikähän tuo on? — tuumi muskettisoturi. — Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!
Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.
— Valkoinen hevonen, — jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, — ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.
Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.
Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.