Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.
Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.
D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.
— Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, — ajatteli muskettisoturi.
Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman päähän Fouquetista.
— Rohkeutta, — tuumi muskettisoturi, — rohkeutta! Ehkäpä valkoinen hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.
Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas vähitellen matkaa.
D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta hänen ratsunsa kiihtyi yhä.
"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo, mordioux, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"
Fouquet ei vastannut.