Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.
Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja — seuraavan vuosisadan keksintöjä, — hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.
Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:
— Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!… Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.
Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.
D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen — ihmismetsästykseen osallisen toverinsa — vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.
Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.
D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.
D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan. Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon. Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa; tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä välille.
— Oh, — ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, — Fouquet ei vilistä millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!