Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.
"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.
Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.
"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.
"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.
Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.
Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.
"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.
Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan sortui maahan.
— Olen häväisty, — ajatteli muskettisoturi, — olen kurja nahjus. "Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne, jotta ammun pääni puhki!"