Fouquet alkoi jälleen kiitää.
"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä. Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"
Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.
D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.
Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta purskui vaahdon mukana suusta.
D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:
"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme kumpikin tehneet velvollisuutemme."
Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:
"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"
"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.