"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."
"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire", vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."
Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella, kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen palveluksessaan ja jättänyt hänet, — luutnantti, jonka hän oli uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi, urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.
Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.
"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen, Colbert?"
"Niin, sire."
"Mitä siitä oli tuloksia?"
"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi Colbert.
"Katsastan niitä piakkoin… Nyt annatte minulle kätenne."
"Käteni, sire?"