"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani tapaisin ylemmän käskijän, — salaisen määräyksen, joka riistää minulta päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän kohtalomme ilman mitään avun toivoa."
"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa, etten minä niin vain antaudu."
Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä vaiteliaisuuden.
"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani, jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, — mitä hänen ohjesääntönsä sallii ja kieltää."
"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.
Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.
"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken, "jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"
"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.
"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.