"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat. "Kuolema kuninkaallisille!"
"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."
Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.
"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."
Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.
"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.
"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."
"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."
"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta…"
"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."