"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"
Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen. Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.
"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.
"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."
"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, — miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.
"Me odotamme täällä."
"Mutta, hyvä Jumala!… määräys on ehdoton!"
"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."
"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"
Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.