Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.
"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"
"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."
"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"
Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.
"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.
"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."
"Hyvä. Onko kaikki valmista?"
"Kunnossa on, monseigneur."
"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."