Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.
Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.
"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.
"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."
"Hyvä on", äännähti Aramis.
Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, — turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa trinquette, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.
"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."
"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."
"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."
"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."