"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."
"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."
"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."
"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."
"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."
Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.
Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, — heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.
Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.
"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."
"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui Aramis.