Yllätys luolassa.
Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.
Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.
"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.
"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."
"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."
"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."
"Se on omituista", myönsi toinen.
"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"
"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."